Arvoisa rouva puhemies! Täällä eduskunnassa on oppinut, että ei kannattaisi pöyristyä mistään esityksistä, mutta kun tähän tutustuin ja kuulin tästä esityksestä, niin kyllä minä vain nyt sitten pöyristyin tästä esityksestä. Lääkärilehti teki tästä pääkirjoituksen, jossa tätä hyvin jyrkästi arvosteltiin. Ehkä palaan siihen puheenvuoron lopussa siteeraten siitä joitakin kohtia. Tehy on toimittanut ymmärtääkseni kirjeen kaikille kansanedustajille kirjaamon kautta tästä asiasta, ja siinä on tuotu tämän lain epäkohtia esille. Toki tiedän, että minkä tahansa lain saa kuulostamaan niin sanotusti hyvältä, kun tässäkin yhteydessä puhutaan vaikkapa esimerkiksi perheväkivallan estämisestä tai sotehenkilöstöön kohdistuvista rikoksista, mutta kun mietitään niin kuin periaatteen kannalta tätä asiaa, niin tämä on erittäin vakava muutos siihen vuosikymmenien traditioon, mikä meillä terveydenhuollossa on ollut ja miten esimerkiksi on ihan oikeuslääketieteen oppikirjoissa lääkärisukupolvi toisensa jälkeen koulutettu. Tämä muuttaa siis terveydenhuollon henkilöstön asemaa hyvin merkittävästi. Lähtökohtahan terveydenhuollon henkilöstöllä on olla puolueeton sillä tavalla, että me keskitymme potilaaseen ja teemme kaiken voitavan potilaan hyväksi, oli potilas sitten rikollinen tai oli hän sitten ei-rikollinen tai onko hän joskus nuoruudessaan syyllistynyt johonkin rikokseen, on hän vihollinen tai on hän niin sanotusti oman puolen edustaja. Tästähän oli Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä aivan erinomainen traumakirurgin työn kuvaus — ei nyt siis liity varsinaisesti tähän asiaan, mutta siitä, minkälaisissa olosuhteissa lääkäri joutuu työskentelemään, ja silloin keskitytään aina siihen potilaan parhaaseen. On eri asia, että saa ilmoittaa kuin että on velvollisuus ilmoittaa mahdollisen väkivallan uhasta, joka voi tulla ilmi vaikka potilaan kanssa keskustellessa tai perehtyessä potilaan sairaskertomuksiin eli potilaan tietoihin vaikkapa aikaisempien käyntien yhteydessä. Tässä on vielä sellainen velvollisuus, että lääkärin ja hoitajankin tarvittaessa pitäisi niin kuin velvollisuusperiaatteella osata erottaa, milloin on kyseessä perusmuotoisen pahoinpitelyn, siis vähän vakavamman pahoinpitelyn, ja vaikka lievän pahoinpitelyn uhka, koska se on tähän lakiin kirjoitettu niin, että jos siitä potilaan myöhemmin tekemästä rikoksesta voi seurata kahden vuoden tuomio, niin silloin on se velvollisuus siellä jo etukäteen kyetä arvioimaan tällainen uhka, ja siitä pitää sitten tehdä ilmoitus. Olen ihan vakavasti yrittänyt miettiä — toki omista kokemuksistani siellä terveydenhuollon kentällä on jo vuosia kulunut, mutta sanotaan nyt näin — että kun nuorilla miehillä valitettavasti usein on aika paljon erilaista humalatilassa tapahtuvaa keskinäistä nujakointia ja kaikkea muuta ja sinne terveystietoihin voi tulla merkintöjä siitä, että on ollut mukana pahoinpitelyssä ja muuta tämmöistä, niin onko nyt hoitohenkilökunnalla velvollisuus sitten, että kun he käyvät läpi sitä potilaan aikaisempaa sairaushistoriaa, josta ilmenee, että vaikkapa on ollut 10—15 vuotta sitten kaksi kertaa mukana joissain tämmöisissä nujakoissa, siis pahoinpitelyssä, niin jos ei siitä sitten ilmoita poliisille, niin rikkooko silloin jotain lakia? Tämä on todella vaikeaa tuolla terveydenhuollon kentällä, miten pystyy tavallinen terveydenhuollon työntekijä tekemään sellaisen arvion, voiko tämä potilaan tila tai häneltä ehkä kuullut ajatukset tai hänen aikaisempi sairaushistoriansa tai ihan joku akuutti tilanne, jonka yhteydessä hän on tullut terveydenhuoltoon, olla jollakin tavalla ensimmäinen oire siitä, että hänestä pitää ilmoittaa sitten poliisille ja ilmeisesti laittaa sitten jonkunnäköiseen erityisseurantaan. Kyllä tässä menevät esitutkinta ja terveydenhuollon työskentely jollakin tavalla vakavasti sekaisin. Mitä kaikkea tästä voi seurata tilanteessa, jossa on vaikkapa riitatilanteita, ovat ne sitten perheen sisäisiä taikka keiden vain keskinäisiä riitoja? Kuinka helposti voi syöttää sinne terveydenhuoltoon sitten leimaa siitä, että tämä henkilö on potentiaalisesti väkivaltainen, ja ilmoittakaa hänestä nyt sitten poliisille, jotta voidaan estää vakavia väkivallantekoja? Korostaisin sitä, että kyllä ne vakavat väkivallanteot todellakin ovat eri asia kuin se, mitä tässä laissa on tarkoitettu. Mutta huomaan, että tässä on aikaa rientänyt ja nämä Lääkäriliiton ja Tehyn kannanotot tähän asiaan ovat julkisia asiakirjoja, mutta niissä kyllä korostuvat nämä asiat, joihin nyt tässä itse viittasin, niin että en käytä nyt yhteistä aikaamme niiden suoraan referointiin. Mutta olen erittäin huolestunut tästä asiasta. Vielä lisäasia: Tämä jos mikä kuuluisi sosiaali- ja terveysvaliokunnan käsiteltäväksi mietintövaliokuntana, aivan ehdottomasti. Tämä on puhdasta terveydenhuollon sisältöä ja siellä tapahtuvia käytänteitä, ja tätä ei saa nyt lähettää hallintovaliokunnalle, jolle StV antaa vain lausunnon. Sen takia teen tässä esityksen siitä, että päinvastoin kuin puhemiesneuvoston esitys on, tämä lähetetään mietintöä varten sosiaali- ja terveysvaliokunnalle, jolle sitten perustuslakivaliokunta ja tarvittaessa varmaan hallintovaliokuntakin sitten antaa lausunnon, mutta olennaista on se, että tämä käsitellään perusteellisesti sosiaali- ja terveysvaliokunnassa. Siellä on eduskunnan kuudesta lääkäristä viisi, ja siellä on kokemusta siitä, mitä tämmöinen asia käytännön elämässä tarkoittaa. — Kiitoksia.