Arvoisa rouva puhemies! Aivan aluksi haluan todeta, että on erittäin arvokasta, että tänään keskustelemme eduskunnan täysistunnossa lapsista, ja kiitos siitä tälle kertomukselle. Lapsiasiavaltuutettu esittää kertomuksessaan vakavan huolensa kriisien vaikutuksesta lasten arkeen ja lapsuuteen. Kertomus on myös muistutus eriarvoisuuden moninaisista vaikutuksista ja seuraamuksista ja vahvistaa omaa käsitystäni siitä, että eriarvoisuuden vähentämisen tulisi olla lapsi- ja perhepolitiikan keskiössä. Kertomus on myös muistutus siitä, että koronakriisi ei ollut pelkästään terveydellinen ja taloudellinen vaan merkittävä sosiaalinen kriisi erityisesti lapsille, ja varjo on pitkä vielä nykypäivänäkin. Suomi on rakentunut lupaukselle yhdenvertaisuudesta. Missään muualla maailmassa ekaluokkalaiset eivät ole yhtä tasavertaisessa asemassa kuin Suomessa, ja siitä meidän on pidettävä kiinni. Hyvinvointivaltio on pohjimmiltaan lupaus siitä, että lapsen tausta ei määritä hänen tulevaisuuttaan eikä perheen taloudellinen asema lapsen oikeuksia. Yksilöiden väliset erot ovat ymmärrettäviä ja luonnollisia, mutta ryhmien väliset erot eivät sovi ideaan tasavertaisista mahdollisuuksista ja pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Suomalainen koulupolku varmasti yhä tarjoaa tasavertaiset mahdollisuudet jokaiselle, mutta valitettavasti Orpon hallituksen politiikka on ajanut Suomea kiihtyvää tahtia tilanteeseen, jossa jokainen koti ei välttämättä pysty turvaamaan mahdollisuuksien tasa-arvoa. Kasvava eriarvoisuus olisi tunnistettava rakenteellisena ongelmana, joka näkyy kodeissa, kouluissa, palveluissa ja tulevaisuudennäkymissä. Se näkyy siinä, kuka saa apua ajoissa, kuka pärjää koulussa ja kuka putoaa jo varhain kyydistä. Arvoisa puhemies! Kertomus muistuttaa siitä, että eriarvoisuus ei synny sattumalta. Se syntyy päätöksistä, ja siksi se voidaan päätöksillä myös estää. Valitettavasti yhä useampi lapsi elää perheessä, jossa raha ei riitä arjen perusasioihin. Sellaisen, joka ei ole elänyt köyhyydessä, voi olla vaikea ymmärtää, että köyhyys ei tarkoita vain niukkuutta vaan myös ulkopuolisuutta, häpeää ja osattomuutta. Lapselle köyhyys tarkoittaa harrastusten jäämistä pois, kaverisuhteiden kaventumista, tulevaisuususkon murenemista ja hiihtolomaa, josta lapsuuden ydinmuistoksi jää kurniva vatsa. Lapsiasiavaltuutetun yksi neljästä ehdotuksesta on lapsipolitiikan arviointineuvoston perustaminen ja tietopohjan vahvistaminen päätöksenteon tueksi. Ehdotus on hyvä, mutta on sanottava ääneen, että politiikka ei ole koskaan vapaata ideologiasta eikä sen vuoksi politiikka tule koskaan olemaan pragmaattista tutkitun tiedon toimeenpanoa. Lukuisista tutkimuksista me tiedämme jo, että lapsuudessa koettu köyhyys jättää jälkiä pitkälle aikuisuuteen. Se lisää mielenterveysongelmia, heikkoa koulutusta ja syrjäytymisen riskiä. Eriarvoisuus kasautuu ja siirtyy sukupolvelta toiselle, ellei siihen puututa ajoissa. Tutkitusti myös tiedetään, että toimeentulotukimenot korreloivat lastensuojelun kulujen kanssa. Kaikesta tästä tutkimustiedosta huolimatta oikeistohallitus on päätöksillään ajanut kymmenettuhannet lapset köyhyysrajan alapuolelle. Kuten kertomuksessakin todetaan: ”Erityisen huolestuttavaa on, että muutoksia tehdään huolimatta siitä, että niillä on todettu olevan vain negatiivisia vaikutuksia lasten oikeuksiin ja lasten hyvinvointiin.” Arvoisa puhemies! Lapsen etu ei saa olla lisähuomio päätöksenteon lopussa vaan lähtökohta alusta alkaen. Lapsen edun ensisijaisuuden sisällyttäminen perustuslain perusoikeussäännöksiin on lapsiasiavaltuutetulta vahva kannanotto, jonka hän toistaa vuodelta 22. Odotankin ehdotukselle huolellista punnintaa eduskunnassa, sillä lapsen oikeuksien toteutuminen ei voi riippua hallituskaudesta, taloussuhdanteesta tai poliittisesta mukavuudesta. Lopuksi haluan nostaa kertomuksesta osallisuuden teeman, sillä eriarvoisuus ei ole vain resurssikysymys vaan myös kysymys kuulluksi tulemisesta. Toivon, että eduskuntakäsittelyssä pysähdytään erityisen huolella sen äärelle, miten voisimme vahvistaa lasten ja nuorten osallisuutta yhteiskunnassa ja lasten ääntä poliittisessa päätöksenteossa. Lapsiasiavaltuutetun kertomus maalaa meille kuvan siitä, että viimeiset neljä vuotta ovat olleet lapsille, nuorille ja perheille vaikeita. Erilaiset kriisit ovat seuranneet toistaan ja vaikuttaneet lasten elinoloihin. Samalla on toteutettu politiikkaa, jossa on tietoisesti tehty lapsen edun vastaisia päätöksiä. Mutta kaikista tärkein viesti on, että lasten asiat eivät kuulu yhteiskunnallisessa keskustelussa niin paljon kuin olisi syytä eikä lasten etua riittävästi huomioida lapsia koskevassa päätöksenteossa. Tämä viesti meidän tulee ottaa vakavasti. Todella toivon, että jokainen edustaja ottaa ajan ja perehtyy tähän erinomaiseen kertomukseen.