Arvoisa puhemies! Päivän turvallisuuspoliittisen keskustelun perusteella tasavallan presidentin lanseeraama arvopohjainen realismi on kyllä omaksuttu täydellisesti ainakin, mitä tulee asekauppaan. Kun aseita myydään, silloin vaikuttavat arvot, ja kun niitä ostetaan, vaikuttaa realismi, ainakin, mitä tulee suhteissa Israeliin. On selvää, että se, mitä Israel tekee tällä hetkellä Gazassa sekä Länsirannalla, rikkoo kaikkia inhimillisyyden periaatteita ja on kansainvälisen oikeudenkin näkökulmasta kansanmurha-, sotarikos- ja rikos ihmisyyttä vastaan. Siksi täytyy olla tyytyväinen, että Suomi on ulkoministerin johdolla liittynyt näiden maiden joukkoon, jotka ovat sanktioimassa erityisesti Länsirannalla olevia siirtokuntalaisia ja heidän maailmalle myymiään tuotteita. Mutta sitten se turvallisuuspoliittinen ulottuvuus, joka ikävällä tavalla sitoo meidät yhteen Israelin kanssa, se, että Eurooppa on vuosikymmenien ajan laiminlyönyt oman puolustusteknologisen kehityksensä, on johtanut siihen, että me olemme tällä hetkellä erittäin vahvasti sidoksissa sekä Israelin että Yhdysvaltojen puolustustarvikkeisiin. Tällä hetkellä muun muassa edellisen hallituksen hankintapäätös niin sanotusta Daavidin lingosta on ainoa, jolla pystytään tällä hetkellä torjumaan Venäjän ohjusten muodostama uhka Suomeen. Tämä ei tietenkään ole ideaalitilanne, kun katsoo sitä, miten Israelin nykyinen oikeistohallitus toimii miehitetyn Länsirannan ja Gazan alueilla, mutta valitettavasti tämä on se realiteetti, jonka kanssa me tässä suhteessa elämme. Se, olisiko puolustusministerin kannattanut miettiä virkaveljensä tapaamista Israelissa tässä tilanteessa paremmin, on varmasti toinen keskustelunaihe, joka liittyy laajemmin turvallisuuspolitiikkaan, mutta ehkä nimenomaan näiden asehankintojen näkökulmasta ja Suomen turvallisuuden näkökulmasta se yhteistyö Israelin kanssa on perusteltua. Sitten, arvoisa puhemies, muutama sana meidän ulkoasiainhallinnostamme. Haluan tässä yhteydessä ainakin omasta puolestani kiittää sekä työntekijöitä Merikasarmilla että kaikissa edustustoissamme ympäri maailmaa siitä työstä, mitä ulkoasiainhallinnon työntekijämme tekevät joka ikisenä päivänä sen eteen, että maailma olisi parempi ja sitä kautta Suomi turvallisempi. Tässä ajassa, jolloin taloudelliset haasteet ovat Suomessa erittäin suuret, on perusteltua myös se, että ulkoasiainhallinto pyrkii löytämään säästöjä sieltä, mistä vain voi. Mutta siinä, mikä on meidän vaikuttavuutemme maailmalla, se jalansija, mikä meillä on, olisin ainakin henkilökohtaisesti hyvinkin tarkka sen suhteen, minkälaisia säästöjä tullaan sinne ulottamaan. Katsoin budjettikirjasta muun muassa edustustojen määrää. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on 41 lähetystöä, ja sitten oikeastaan koko muussa maailmassa, siellä paljon puhutussa globaalissa etelässä, joka nousee vaikutusvallassa, on 46, ja erityisesti suurissa, nousevissa maissa Brasiliassa ja Etelä-Afrikassa. Nyt on nähty Iranin kriisin osalta myös Persianlahden alueesta, että nimenomaan siellä vaikuttavuuden lisääminen on Suomelle tärkeätä, ei pelkästään turvallisuuspoliittisessa näkökulmassa, vaan jos ajatellaan vaikka ilmastonmuutoksen torjuntaa, luontokadon pysäyttämistä ja suomalaisten yrityksien taloudellisten mahdollisuuksien parantamista, niin se edellyttää fyysistä jalansijaa näissä maissa: uusien suurlähetystöjen osalta katsomista, mihinkä maihin niitä olisi järkevää perustaa, sekä nykyisten vahvistamista. Tässä suhteessa vahva toiveeni on nyt sekä tehtävänsä päättävälle hallitukselle että myös sitten tulevalle hallitukselle, että huolimatta näistä vaikeista julkisen talouden säästöistä pidettäisiin kiinni siitä jalansijasta, jonka Suomi on maailmalla saavuttanut, ja entisestään kehitettäisiin sitä, jotta siitä hyötyvät sekä suomalaiset, suomalaiset yritykset, suomalainen elinkeinoelämä mutta myös Suomen turvallisuus. [Timo Harakka: Pakistan!]