Kiitos, arvoisa rouva puhemies! Ennen kuin pääsin tänne eduskuntaan — tai itse asiassa minä olin silloin varmaan päässyt — minun yksi kollegani, psykologi, terapeutti, sanoi minulle, että muista, Ville, että kaikilla ihmisillä katsomatta taustaan, kun he menevät politiikkaan, saavat valtaa ja ovat eduskunnassa, sillä vallalla on aina semmoinen psyykkinen vaikutus, että siinä alkaa tapahtumaan tiettyjä ilmiöitä. Psykologiassa me kutsutaan sitä nimellä vallan paradoksi, ja se koskee meitä kaikkia yhtä lailla. Se aiheuttaa tietynlaista etääntymistä tavallisen ihmisen arjesta. Se ei ole syytös meitä kohtaan, enkä minä syytä itseänikään siitä, vaan se on tämä systeemi vain. Naurattaa kovasti, mutta tämä on kaikkia meitä koskeva asia. Se koskee meitä kaikkia, koska me ihmiset ei sillä tavalla voida vastustaa sitä. Se on vähän sama kuin sillä, jos meillä olisi joitain muita ongelmia, sillä on samanlaisia vaikutuksia. Tämän vaikutus on se, että jotta me jaksetaan tehdä tätä työtä, niin meidän pitää tietyllä tavalla suhtautua vaikka yksilöihmisen ongelmiin tai siihen, miten me voidaan käsitellä tosi raskaita asioita ja jatkuvaa painetta julkisuudessa. Minun mielestäni se liittyy tähänkin kohuun. Tuossa sain omakohtaisen kokemuksenkin alkuvuonna siitä. Minä väitän, että jos minä olisin vielä yhden kauden täällä, niin minä en enää uskaltaisi sanoa tuommoista asiaa ääneen, minkä minä sanoin alkuvuonna, koska se osuu myös omiin ja minun erittäin läheisiin kollegoihin myös muista puolueista. Tässä porukassa ja tässä työssä oppii hiljalleen semmoiseen, että ei halua rikkoa kaikkea. Ei sitä halua pahaa, kun tässä arvostaa ihmisiä. Täällä oppii tietynlaiseen käytösmalliin hiljalleen. Minä olen miettinyt tätä tämän kesän kohua sillä perusteella hirveästi. Jotenkin kun ottaa tästä kaiken tämän meidän hienon keskustelun vähän vähemmäksi, niin tämähän on hyvin samantyylinen juttu kuin vaikka se nikotiinipussihomma oli pari vuotta sitten. Tai minä muistan, kun minä en ollut vielä politiikassa, kun oli toisella puolueella se, että tuli tämmöisiä vaalirahasyytöksiä. Ei tämä ole periaatteessa sen kummempi juttu. Nyt vain ollaan tässä. Aikaisempaan verrattuna minä myös ymmärrän, mitä tässä seuraa tämän päivän jälkeen. Tämä joko laantuu tai sitten alkaa semmoinen kujanjuoksu, mikä päättyy syksyllä muutaman paljastuneen viestin jälkeen, että nyt on pakko vaihtaa ihmisiä. Aina se menee samalla lailla. No, me eletään tätä arkea tässä. Mediaa täytyy kiittää. Minä olen jotenkin nyt arvostanut hirveästi median työtä — ja arvostin myös silloin alkuvuonna — että he ovat ihan loputtomiin kaivaneet ja kaivaneet tätä asiaa. Kaikki asiat aina hiljalleen nousevat esille. Niin se vain käy. Minä haluan vielä palata siihen vallan paradoksiin. Se minun ystäväni sanoi minulle silloin, kun minä pääsin tänne [Jouni Ovaskan välihuuto] — paradoksi — että sitä ei voi kukaan vastustaa. Se koskee kaikkia, ketkä ovat pitkään politiikassa tai vallan kanssa tekemisissä. Se on niin kuin pakollinen ilmiö, mikä liittyy tähän työhön. Nyt se koskee herra pääministeriä, ja minä arvostan häntä. — Tämä on vähän epätyypillinen puhe, mutta miksi ei, kun minä en ole vielä vallan täysin... — Hänhän on äärettömän taitava monesti puhumaan asioista ja hallitsee monimutkaisia asioita, mutta tässä se nyt koskee häntä. Mitä tässä voi sanoa? Katsotaan, miten käy: onko syksyllä eri pääministeri, onko sama hallitus, vai jatketaanko vaaleihin asti? Sitten kun mennään neljä, viisi, kuusi vuotta eteenpäin, niin tulee uudelleen sama juttu, koska tätä ilmiötä ei voi vastustaa. — Kiitos.