Arvoisa herra puhemies! Tähän asiaan, jota käsittelemme, eli alijäämään ja siihen, miten se saataisiin kurottua umpeen, liittyy valtava määrä yksityiskohtia, mutta yritän pysyä tässä isossa kuvassa. Jos nyt ihan tiivistäisin, niin olen samaa mieltä kuin olin tässä pari tuntia sitten siinä debattipuheenvuorossa, jossa totesin, että jos joku väittää vakavissaan, että me seuraavan kauden aikana, tai vielä siihen vaikka vuosi, pari päällekin, sellaisena viiden kuuden vuoden jaksona, pystymme pelkästään julkisen talouden menoja leikkaamalla kuromaan umpeen kymmenen miljardin alijäämän, niin ei tuo voi mitenkään olla mahdollista. Siis ihan aikuisen oikeasti, sanoisin. Jos me katsomme valtion budjettia, joka on nyt 92 miljardia euroa, siellä on lukuisia sellaisia kohtia, jotka eivät ole sillä tavalla edes harkinnanvaraisia, että niistä voisi ottaa rahaa pois, vaikka olisi minkälaista tahtoa tai minkälaiset voimasuhteet tahansa. Meillä on siellä korot, ne ovat sen suuruisia kuin ovat Meillä on siellä EU-jäsenmaksut. Se päätetään sen suuruisena kuin se on. Emme me voi sanoa, että me emme nyt tuota maksakaan, vaan maksamme jotain vähemmän. Meillä on siellä 11 miljardia eläkkeitä, joka summa ei siitä pienene muuta kuin eläkkeitä leikkaamalla, mikä ei ole kerta kaikkiaan tietenkään mahdollista. Sitten meillä on siellä puolustusmenot. No, niistä on täällä keskusteltu, tuleeko niiden nyt olla sitten juuri kolme prosenttia vai 3,5 ja mitä laskemme niihin mukaan, mutta noin yleisesti ottaen se on kuitenkin asia, josta on näissä oloissa vaikea mennä mitään ottamaan. Käytännössä jää jäljelle 60 miljardia euroa menoja, jotka ovat ylipäätään jollakin tavalla harkinnanvaraisia. Jos joku väittää, että sieltä voi ottaa kymmenen miljardia eli joka kuudennen miljardin pois, niin se on käytännössä mahdotonta. No, tästä tulee loogisesti siihen johtopäätökseen, että sopeutukseen tarvitaan ratkaisuja myös siellä tulojen puolella, ja siellä tulojen puolella meillä on tietenkin verot. Valtion omaisuudenkin myyminen tuottaa usein vain semmoisen kertaratkaisun, eikä se ole pitkällä tähtäimellä viisasta. No, nyt tietysti kaikki olemme samaa mieltä siitä, että kasvun olosuhteissa se, mitä äsken kuvasin, olisi paljon helpompi tehdä, luonnollisesti: jos silloin, kun bruttokansantuote kasvaa esimerkiksi vaikka kahdella prosentilla, onnistuisimme pitämään verotuksen tason täällä 40—42 prosentin tasolla. Erittäin vaikea olisi pitää julkiset menot kokonaan ilman kasvua, mutta jos näin onnistuisimme tekemään, niin meillä neljässä viidessä vuodessa kymmenen miljardin gäppi eli tämä alijäämä poistuisi. Mutta perusviestini on se, että jokainen realisti ymmärtää, että tässä tarvitaan myös tulosopeutusta eikä pelkästään menoja.