Arvoisa puhemies! Tämä lakiesitys on todella hieno, ja keskityn nyt tähän kohtaan, joka varmasti potilaille on se kaikkein tärkein, eli saattohoitoon. Usein kun puhutaan siitä, että ihminen pelkää kuolemaa, niin kysymys ei ole siitä, että pelkää sitä kuoleman varsinaista hetkeä, vaan siitä, että pelkää niitä aikoja ennen kuolemaa ja sitä, kuinka paljon siinä on kärsimystä ja vaikeutta. Kun 18-vuotias Maaret oli päässyt sairaanhoitajakouluun mutta ei ollut vielä millään lailla pätevä oikeasti sairaanhoitajana hoitamaan potilaita, niin tehtävä olikin Kirurgisessa sairaalassa se, että sellaisten kuolevien potilaiden luona istuttiin ihan siis niin sanotusti tuntitolkulla, pidettiin kädestä, luettiin Helsingin Sanomia, ja kun siihen aikaan ei ollut matkapuhelimia, soitettiin puhelimella esimerkiksi Amerikkaan pojalle viimeisiä puheluita ja pidettiin ihan yksinkertaisesti seuraa. Se oli sen ajan parasta mahdollista saattohoitoa. Sen jälkeen, ihan niin kuin edustaja Sarkomaa tässä sanoi, kyllä minullakin jäi semmoinen elinikäinen tahtotila saattaa näitäkin asioita parempaan jamaan. Meillä on 60 000 potilasta vuodessa, jotka kuolevat, ja vähintään 30 000 niistä tarvitsee saattohoitoa. Näiden joukossa viisi prosenttia on lapsia, eli tämä ei ole missään tapauksessa vain vanhusten asia. Pitkään on tehty hyvää työtä. On ollut erilaisia työryhmiä, on tehty suosituksia, raportteja. Tällä hetkellä kuitenkin tilanne on se, että vaikka lainsäädäntö nytkin jo määrittää sen, että meidän pitää antaa potilaalle riittävän hyvää ja parasta mahdollista hoitoa, niin saattohoito on hyvin erilaista eri hyvinvointialueilla. Palliatiivisia keskuksia löytyy kolmesta neljäsosasta hyvinvointialueita, konsultaatiota ympäri vuorokauden ei sitäkään saa kaikkialla. Tässä ei ole kyse vain siitä, että jos on kotikuolemasta kyse, perheen pitää pystyä soittamaan, vaan myös siitä, että ammattilaiset tarvitsevat usein apua näissä palliatiivisen hoidon ja saattohoidon vaikeissa tilanteissa niiltä, jotka ovat erityisen perehtyneitä asioihin. Ambulanssilääkärinä ja ensihoidosta, päivystyksistä, vastaavana toimialajohtajana on enemmän kuin muutaman kerran elämän loppuvaiheen ennakoiva hoitosuunnitelma selkeästi puuttunut, ja näistä tulee todella ikäviä tilanteita. Tämäkin on semmoinen asia, että se vaatii erityistä osaamista. Tänään vietetään Euroopan tohtoreiden ensimmäistä päivää, eli ensimmäistä kertaa juhlitaan sitä, että tohtorikoulutus on olemassa ja se on hyvää. Täällä edustaja Kokko sanoi tai välihuusi, että on kiva, kun hallitus tekee hyviäkin asioita — hänhän on itse väitöskirjan tekijä, täytyy tässä tänä päivänä mainita. Vaikka tässä todellakin tehdään hyvää työtä ja saattohoidosta ollaan samaa mieltä, niin eutanasiastapa ei sitten enää ollakaan, joka omasta mielestäni on tämän hyvän palliatiivisen ja hyvän saattohoidon lisäksi erinomaisen tarvittava palvelu potilaille. Nyt on ilo, kun ministeri Rydman oikeasti istuu salissa ja kuuntelee. Olen tehnyt professori Juho Lehdon kanssa, joka tulee siis Tampereen yliopistosta, kirjallisen kysymyksen palliatiivisen hoidon erikoislääkärikoulutuksesta, josta jo edustaja Sarkomaakin täällä puhui. Tiedän, että se on myötätuulessa, mutta nyt kyllä tarvittaisiin ihan oikeasti päätös, jolla myös erikoislääkärikoulutus saataisiin käyntiin. Meillä on professoreita, meillä on hyvää tutkimusta, mutta ilman, että me saadaan vielä tämä niin sanotusti viimeinen kulmakivi tähän, meiltä puuttuu jotain. Minä toivon, että tämä lakiesityskin saattelee tälle tielle, niin että saadaan tämäkin päätös tehtyä. Erinomainen lakiesitys — kiitän siitä sekä ministeri Juusoa että ministeri Rydmania. Toivon, että potilaat saavat parasta mahdollista hoitoa silloin, kun elämä pelottaa ja tulevaisuus ei ole kovinkaan valoisa. — Kiitos.