Arvoisa puhemies! Täällä eduskunnan marmorikäytävillä talouspolitiikka tuntuu usein etäiseltä, numeroilta, tilastoilta ja käsitteiltä, joilla ei näytä olevan tekemistä tavallisen elämän kanssa. Mutta ihmisten arjessa talouspolitiikka tuntuu liiankin konkreettisesti: jääkaapilla, laskupinon äärellä ja yöllisinä huoliajatuksina. Se tuntuu ahdistuksena, kun ei ole moneen viikkoon tai kuukauteen uskaltanut käydä postilaatikolla, joka täyttyy maksamattomista laskuista. Se tuntuu häpeänä, kun teini-ikäinen ei rahanpuutteen vuoksi voi lähteä kavereiden kanssa elokuviin. Myöskään työttömyys ei ole abstrakti ilmiö. Se on yhä useammalle omakohtainen kokemus, puolison todellisuus tai naapurin hiljaisuus rappukäytävässä. Kun työ loppuu, loppuu usein myös turvallisuudentunne ja pahimmillaan usko itseen, ja samaan aikaan yhteiskunnan tarjoama turva on ohuempi kuin pitkään aikaan. Kun työttömäksi jäänyt näkee pankkitilillään etuusleikkaukset, ei kyse ole kannusteista, kyse on pelosta. Voinko maksaa vuokran? Riittääkö ruoka? Mitä sanon lapsille, kun rahat loppukuusta taas loppuvat? Työpaikkoja ei synny käskemällä ihmisiä pinnistelemään enemmän, jos talous ympärillä hyytyy ja kansalaiset ymmärrettävästi säästävät pahan päivän varalle. Hallitus sanoo, että leikkaukset ovat välttämättömiä, että vaihtoehtoja ei ole, mutta on eri asia puhua välttämättömyydestä kuin elää sen kanssa ja tuntea ahdinko iholla. Syystäkin ihmisillä on kokemus, että päättäjät ovat erkaantuneet arjen todellisuudesta. Yksi kipeimmistä seurauksista näkyy lapsiperheissä. Perheiden köyhyys ei synny holtittomuudesta tai välinpitämättömyydestä. Se syntyy siitä, että tulot eivät enää riitä elämiseen samaan aikaan, kun tuet pienenevät ja arki kallistuu. Työpaikkakaan ei ole autuaaksi tekevä, sillä perheiden köyhyyden ominaispiirre on, että perheen aikuinen on jo töissä, mutta tulot eivät silti riitä. Lapsen näkökulmasta köyhyys on hiljaista. Se on harrastuksesta luopumista, lomia ja viikonloppuja, jotka ovat aina samanlaisia, tunnetta siitä, ettei kehtaa pyytää. Se on vanhemman väsymystä ja huolta, jota ei pysty täysin piilottamaan. Arvoisa puhemies! Luottamus on politiikan kovinta valuuttaa. Ilman sitä yhteiskunnallinen sopimus haurastuu, osallistuminen vähenee ja tulevaisuudenusko hiipuu. Tällä hetkellä erityisesti nuorten luottamus tulevaan on ennätyksellisen alhaalla. Nuoret arvioivat yhteiskuntaa sen perusteella, mitä he näkevät ja kokevat. Onko kouluttautuminen kaikille mahdollista? Onko työelämässä turvaa? Ovatko asunto, toimeentulo ja maapallon kantokyky turvattuja myös huomenna? Kun vastaukset jäävät epävarmoiksi, luottamus rapautuu. Luottamus murenee erityisesti silloin, kun politiikka näyttäytyy valikoivana, kun osalle katetaan buffetpöytä velkalaivan kannelle ja toiset heitetään yli laidan. Velkalaiva ei käänny, mutta harvoilla ja valituilla on entistä yltäkylläisemmät oltavat. Yhteistä taakkaa kasvatetaan, mutta koettu vastuunjako ei tunnu tasapuoliselta. Hyvinvointivaltion ideaan ei kerta kaikkiaan kuulu se, että heikoimmassa asemassa olevat joutuvat kantamaan suurimman taakan. Epäoikeudenmukaisuus syntyy monesta purosta: prioriteeteista budjetissa, valinnoista verotuksessa, investointien kohdentumisesta ja siitä, kuullaanko eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä aidosti. Kun päätöksenteko vaikuttaa etäiseltä tai eturyhmiä suosivalta, luottamus horjuu, ja juuri se on Orpon hallituksen politiikan suurin epäonnistuminen. Luottamusta ei voi vaatia, se ansaitaan. Se syntyy, kun päätökset ovat perusteltuja, vaikutukset ennalta arvioituja, vastuu reilusti jaettua. Se syntyy myös siitä, että politiikka tunnistaa pitkän aikavälin seuraukset eikä siirrä kustannuksia huomaamattomasti tuleville sukupolville. On myös muistettava, että luottamus on kaksisuuntainen tie. Kun ihmiset kokevat tulevansa kohdelluiksi oikeudenmukaisesti, he ovat valmiimpia kantamaan vastuuta yhteisestä hyvinvoinnista, opiskelemaan, tekemään työtä, yrittämään ja osallistumaan. Kun luottamus puuttuu, syntyy vetäytymistä ja vastakkainasettelua. Siksi politiikan tärkein tehtävä ei ole vain tasapainottaa lukuja tai neuvotella kompromisseja, vaan rakentaa yhteistä uskoa siihen, että huominen on jaettu projekti, että laivalla on sama suunta ja että aurinkokansi on avoin kaikille, ei vain harvoille ja valituille. Tällä hetkellä hallituksen valinnat lisäävät eriarvoisuutta ja ennen kaikkea rapauttavat luottamusta siihen, että tämä yhteiskunta kantaa silloinkin, kun ihminen ei itse jaksa tai pysty, sillä talous ei ole itseisarvo, ihmiset ovat.