Kiitos, arvoisa puhemies! Kiitos paikalla oleville ministereille ja keskustalle, kun on tämän hienon välikysymyksen tehnyt — ai niin, ja myös herra Harkimolle. Minusta tuntuu, että minä nyt lähestyn tätä vähän eri kulmasta kuin muut. Meistä varmaan jokainen toivoo lisää työllisyyttä Suomeen, ihan kaikista puolueista. Meillä on vähän erilaisia näkemyksiä asioihin liittyen, ja kaikkia tämä ottaa päähän. Uskallanpa jopa arvata, että ministeri Marttinenkin saattaa joskus herätä aamuyöllä ja miettiä, että olisipa vähän enemmän työllisyyttä. Tämä on tämmöinen raaka veikkaus, että kaikki haluaisivat lisää tätä. Tietysti meidän puolueessa tämä työllisyysasia on sydämenasia ja tosi monelle ihmiselle tärkeä juttu. Itse nyt lähestyn tätä minun aikaisemman työni puolesta, mikä oli siis pääosin auttaa nuoria aikuisia psykoterapian keinoin. Siinä sain kunnian auttaa myös joitakin nuoria, jotka olivat työttömyyden kanssa kamppailevia. Se oli aikamoista, miten paljon työttömyys vaikuttaa nuoren ihmisen psyykkiseen vointiin. Se on tosi iso häpeä ja semmoinen identiteettikysymys näille nuorille aikuisille olla kotona vaikka yliopiston tai ammattikorkean tai sitten vaikka jonkun mielenterveysongelman jäljiltä eikä saada sitä työpaikkaa. Nämä terapiat olivat aika pitkiä, ja niissä piti ihan hirveästi kannustaa sitä nuorta ihmistä, että hän uskaltaisi aina uudelleen ja uudelleen vielä ylittää sen kynnyksen, että voisi hakea työpaikkaa tai voisi vaikka soittaa hakemuksen perään. Minä muistan semmoisia juttuja, että minä olen aikanaan vienyt asiakkaita suoraan terapiatunnilta tuonne työvoimapalveluihin, koska he eivät itse sinne uskaltaneet enää mennä. Siihen liittyy tämmöinen voimakas häpeä tietysti. Meidän yhteiskunnassa, vaikka onkin modernisoitunut, edelleen aika monesti ihmisiltä, jos on vähänkään aikuisempi, kysytään ensimmäisenä, että ”mitä sinä teet”, kun tavataan. Se oli tosi raskasta työtä. Sitten ne onnistumisen kokemukset: Jos joku näistä minun asiakkaistani sitten sai työpaikan, niin siinähän monesti sivutuotteena hävisivät ne mielenterveysongelmatkin aika tehokkaasti, varsinkin ahdistuneisuus ja tämmöinen masentuneisuus. Oli tosi hieno fiilis. Sitten saatettiin mennä pitsalle. Nämä eivät ole muuten aina tavallisia terapiassa, että tämmöisiä tehdään, mutta nuorten kanssa joutuu kikkailemaan vaikka mitä välillä, että he paranevat. Ne olivat hienoja hetkiä. Mutta haluaisin ehkä puhua enemmän vielä siitä, että tämä nuorten työttömyys on oikeasti vähän niin kuin jo semmoinen sukupolvikokemus monille meidän nuorille. Tämä nuorten työttömyys on niin isoon mittakaavaan paisunut. Jos joka neljäs alkaa olemaan työttömänä, niin me ei edes vielä tiedetä sen seuraamuksia, miten paljon se vaikuttaa näiden ihmisten koko loppuelämään, esimerkiksi saako perhettä tai uskaltaako etsiä kumppania. Minkälaista se sitten on, kun alat lähestyä jo vaikka 30:tä ja ei ole oikein kunnolla ollut työelämässä. Se on tosi huolestuttava tilanne. Minä haluankin ehkä nostaa tässä, että Sami Kieksi on tehnyt tosi hyviä dokumentteja tästä aiheesta, nuorten työttömyydestä — tai ainakin ne ovat käsitelleet jollain tavalla tätä teemaa. Kannattaa katsoa. Tekee mieli tsempata nuoria vielä tässä puheeni lopuksi, että älkää antako periksi. Kyllä me varmaan täällä yritetään parhaamme oppositiossa ja varmaan hallituksessakin, että saataisiin tämä tilanne paremmaksi. Tietysti meidän tehtävä on sparrata teitä tässä mahdollisimman hyvin. Toivotaan, kun etenkin tämä nuorten työttömyys on omaa sydäntäni lähellä, että saataisiin se jotenkin paremmaksi. — Kiitos.