Arvoisa rouva puhemies! Vielä pari ajatusta. Tuossa päivällä pidin puheenvuoron lukemalla erään nuoren kirjoittaman blogitekstin, jossa hän kuvaa sitä, miten hän hyvinkin vaikeasta tilanteesta pääsi sitten elämässä eteenpäin. Kun sitä tekstiä useamman kerran luin, niin tuntui, että siinä oli paljon enemmän kuin monasti täällä meidän lukuisien puheidemme sisällössä. Sitä jää aina miettimään, ja olen erään muunkin asian yhteydessä tämän saman ottanut esille, että tunnistavatko ihmiset itseään näistä meidän puheista. Toki ei se aina ole kaikkien kohdalla tietenkään mahdollista, mutta siihen meidän varmaan olisi hyvä pyrkiä. Siinä blogitekstissä oli silmiinpistävää se, että hän ei syyttänyt siinä ketään, vaikka helposti sellainenkin olo ihan perustellustikin voisi olla, ja myös se, miten pienestä se nuoren elämän kääntyminen parempaan voi olla kiinni. Aika pienestä se varmaan olisi kiinni täälläkin, että me voitaisiin tehdä parempaa politiikkaa. Mutta varmaan se on niin kuin tänäänkin on kuultu, että ollaan jossain kohtaa puhuttu enempi toisistamme kuin toisillemme — elikkä pitäisi enempi keskustella kuin hakea niitä syyllisiä. Arvoisa puhemies! Vielä sitten semmoinen näkökulma, mitä on osin täällä sivuttu: tämmöinen arvostus ja kannustus. Muistan, että silloin sen vuoden syksyllä, kun yllättäen tänne eduskuntaan pääsin, puhuin isän kanssa puhelimessa — isä täytti nyt 93 vuotta — ja hän sanoi, että hän on vähän miettinyt, miten sinä siellä pärjäät, kun sinä olit nuorempana vähän semmoinen kiivas. Minä meinasin jo suuttua, että minäkö kiivas, mutta sitten sanoin hänelle, että älä ole huolissasi: minä olen huomannut, että minä en täällä pahoita mieltäni, koska täällähän saisi pahoittaa joka päivä mielensä. Sitten muistin myös sen, että nuorempana, totta kai, sitä vanhemmilleen näytti tunteensa, niin kuin pitääkin ja pitää uskaltaa näyttää. Iän myötä olen tajunnut sen, että vaikka ei kovin aktiivisesti tuntunut, että vanhemmat kasvattavat, niin siinä sai kasvaa semmoiseen ympäristöön, että ensinnäkin kaikki ihmiset ovat arvokkaita, ja meille kaikille lapsille annettiin mahdollisuus tehdä niitä asioita, mitä me halusimme, saimme opiskella. Aika vaatimattomista oloista kuitenkin lähdimme liikkeelle. Oli tämmöinen arvostus työtä kohtaan, kannustus opiskeluun, kannustus työntekoon. Ja sitten kun on lähipiirissä ihmisiä, joille vanhemmat ovat voineet sanoa, että ei sinusta koskaan tule mitään, niin se elämä voi lähteä jo siinä vaiheessa semmoisille urille, joista on vaikea sitten enää päästä takaisin. Se, mikä vanhemmilta varmaan on jäänyt yhtenä myös ja mitä koetan itse sitten vaalia, on tämmöinen läsnäolo, ja nuorillehan se on äärimmäisen tärkeää. Nuoret ovat, niin kuin minäkin olen ilmeisesti nuorempana ollut, vähän hankalia joskus, mutta vanhemmat ovat kuitenkin jaksaneet olla siinä läsnä. Elikkä silloin se nuori kokee, että hänestä välitetään, vaikka en nyt aina kauheasti tykkää siitä välittämisestä. — Mutta kiitos, nyt minä lähden pois.