Kiitos, arvoisa herra puhemies! Kun en ole itse ollut nuori enää vuosikymmeniin, niin luen teille erään nuoren blogikirjoituksen otsikolla ”Tavallisen mahdotonta”: ”Milloin minulla on aikaa mennä jääkiekko-otteluun? Harmittaa, kun en useammin ehdi. Milloin minusta tuli ihminen, joka käy hallilla katsomassa jääkiekkoa? Muistan hyvin ajan, kun oli kaukainen ajatus, että voisi käydä lätkämatseissa tai konserteissa tai teatterissa... Ei ollut rahaa. Pääsylippurahat olisivat olleet pois ruokaan ja asumiseen käytettävistä varoista. Oli myös sosiaalinen kuilu. Näkökulmastani ihmiset, jotka kävivät lätkämatseissa, olivat erilaisia kuin minä jollain saavuttamattomalla tavalla. He kuuluivat sinne, he osasivat olla siellä. Minä en osaisi, mietin. Kaikki näkisivät, että en kuulu sinne. Jännitti ajatus uusiin paikkoihin menemisestä ja uusissa rooleissa olemisesta. Haluaisinko kohdata jännitykseni? Tätä en päässyt edes miettimään, koska rahanpuute ratkaisi asian. Sama koski uusia harrastuksia. Etsin tietoa kansalaisopiston kursseista. Selailin urheiluseurojen verkkosivuja. Halusin päästä mukaan, kuulua johonkin, aloittaa uusia asioita. Ei siellä varmaan haluta tällaisia aloittajia, pohdin. Ne kuuluvat jo sinne. Ei ne halua ketään ulkopuolisia sinne. Eikä minulla ollut rahaa, joten maksulliset harrastukset rajautuivat pois. Rahanpuute oli ilmeinen ongelma, mutta en osannut ajatella, että jos minulla olisi rahaa, aloittaisin uusia juttuja. Ajattelin, että jääkiekko-ottelut, konsertit ja harrastukset kuuluvat joillekin muille. Köyhyys vahvisti tätä käsitystä, koska taloudellinen mahdottomuus vahvisti sosiaalisen mahdottomuuden kokemusta. Ei tarvinnut edes harkita ajatuksensa haastamista. Konkreettinen ulkopuolisuus, sosiaalisista ympäristöistä ulos jääminen, jätti ulkopuolelle sosiaalisista resursseista. En kuulunut yhteisiin tiloihin tai yhteiseen aikaan. En saanut malleja yhteisen tilan rakentamisen tavoista. En kuulunut välittämisen verkostoihin. Ajattelin, että minun ei kuulukaan kuulua. En ollut ihminen, joka käy lätkämatseissa. En ollut ihminen, jolla on kunnolliset talvivaatteet. En ollut ihminen, jolla on harrastuksia. En ollut ihminen, joka uskaltaa tehdä uusia asioita. Olin ihminen, joka odottaa yksin kotona, milloin pääsee mukaan yhteiseen. Vai pääseekö? Kun muutama vuosi sitten ensimmäistä kertaa pääsin palkkatöihin, tuntui oudolta. Sain joka kuukausi aiempaan verrattuna valtavan summan rahaa. Tuntui oudolta, että voin käyttää rahani mihin haluan. Minulla on varaa ’ylimääräisiin’ asioihin. Minun oletetaan olevan kykenevä päättämään rahojeni käytöstä. Voin ostaa uuden pyörän, voin ostaa hyvät talvivaatteet, voin aloittaa harrastuksia. Lätkämatseissa päädyin käymään, koska sain kerran ilmaisliput. Jäähalli tuli tutuksi, ja päätin ruveta käymään peleissä. Raha mahdollisti hyvän kokemuksen uusintamisen. Minusta tuli ihminen, joka käy lätkämatseissa. Koska olen ihminen ja käyn lätkämatseissa. Siinä ei ollutkaan mitään mystistä. Piti vain olla rahaa ja kiinnostusta. Köyhyys oli yksi niistä tekijöistä, jotka rakensivat sosiaalisen kuilun, joka ilmeni negatiivisina käsityksinä itsestä suhteessa muihin. Käsityksinä, jotka eivät tulleet haastetuiksi köyhyyden vuoksi. Monet ’mahdottomuudet’ elämässä olivatkin vain rahan puutteen seurausta. On hetkiä, kun herään tilanteen ’outouteen’. Miten moneen paikkaan sisälle pääsemiseen, fyysisesti ja henkisesti, tarvittiin rahaa. Ajattelin aina, että minun pitää muuttua erilaiseksi ihmiseksi päästäkseni osaksi tavallisuutta. Nyt vain istun lätkäkatsomossa sellaisena ihmisenä kuin olen. Kuuluminen yhteiseen tavallisuuteen, onko se rahasta kiinni?” Arvoisa puhemies! Puhumme usein täällä salissa asioista, joista emme itse välttämättä tiedä mitään ja joista meillä ei ole omakohtaisia kokemuksia. Puhumme täällä salissa myös usein toisistamme, vaikka samaan aikaan puhumme hyvin harvoin toisillemme. Puhumme usein siitä, miten mikäkin asia on jonkun muun syytä, jonkun toisen puolueen ja jonkun toisen hallituksen syytä. Tuo edellä lukemani erään nuoren kirjoittama teksti kertoo enemmän kuin ne kymmenet ja sadat puheenvuorot täällä siitä, miten jokin on aina jonkun muun syytä. — Kiitos.