Arvoisa puhemies! Yle-veron maksajat näköjään pitävät melko luotettavana Ukrainan sodan, koronan ja ilmastonmuutoksen uutisointia. Onneksi olkoon, Yle! Rohkenen vain kysäistä, punnitseeko kyselytutkimuksen vaaka puolueettomuutta prosentin tarkkuudella. Ei välttämättä. Yleinen mielipide seurailee sitä, mitä aikalainen mediasta näkee, kuulee ja todeksi luulee. 70-luvulla suunnilleen kelpasi neuvostomyönteinen maailmankuva, jonka Yleisradio tarjoili jokaiseen töllöttimeen itsesensuurin taajuuksilla ”vastuullisen sananvapauden” antennit värähdellen. Kenties journalismin historiankirjoittaja 50 vuoden kuluttua hirnahtaa ja parahtaa meidän päiviemme ”eettisille ohjeille”, joilla toimittajat pidättelivät vihaisia puheita. Hallintoneuvoston kertomuksesta ja kaikista julkisista asiakirjoista puuttuvat Ylen menojen yksityiskohdat. Läpinäkymättömyys ei ole pikkuseikka. Me erotamme ainoastaan uomat, joiden sisällä soljuu 500—600 miljoonaa euroa vuodessa. Mitä maksaa julkisrahoitteinen tosi-tv, tuo henkisen huoltovarmuutemme elinehto? Mikä on hintalappu poliisisarjalle, joka ostetaan ulkomailta? Sitäkö sirkushuvia vaatii pienen kielialueen kukoistus? Ja kiperin kysymys: montako päällikköä ja byrokratian porrasta Yleisradio tarvitsee yhteen omatekoiseen ohjelmaan? Uskon, että tämä eduskunta ja seuraava hallitus laajentavat julkisuuslain soveltamisalaa, jotta Ylen kulut näkyvät kunnolla hallintoneuvostolle, kansanedustajille ja jopa rahvaalle.